Kerroin Facebook-päivityksessäni, että vietin pitkän viikonlopun Onnelassa. Muutama Facebook-kaverini kysyi huvittuneena, oliko kyse baarista. Paikalla on epäsiistin lähiökapakan maine. Kyse oli kuitenkin majatalo Onnelasta, joka on Tuusulassa.

Onnelassa järjestettiin nelipäiväinen nuorten naisten aktiiviviikonloppu. Järjestäjätahoina olivat Invalidiliitto ja RAY. Ohjelma oli vain naisille, ja sen huomasi: listalla oli kosmetologin vierailu, shoppailua, elokuvia ja runsaasti vammaisia naisia ja hyvinvointia koskevia alustuksia. Kevyttä ja kylmäävää sisältöä joka päivälle satunnaisessa järjestyksessä. Aktiiviviikonlopun aikana kuulin (en tosin ensimmäistä kertaa) senkin, että vammaisen raiskaamisesta saa lievemmän tuomion kuin vammattoman raiskaamisesta. Kasvovoiteista puhuminen seuraavassa ohjelmassa tuntui hieman oudolta.

Eräs alustaja kertoi vammaisten naisten itsetunnosta ja kokemuksista naisena elämisestä. Hän kuvaili tekemäänsä tutkimusta ja löydöstä siitä, että moni vammainen nainen katselee itseään vain "pienestä peilistä". Katsotaan ja ajatellaan siis vain omia kasvoja ja päätä, mutta ei kehoa, koska keho koetaan pakolliseksi riippakiveksi. Huomasin itsekin, että pidän joskus omaa kehoani lähinnä statistina omassa elämässäni aivojen ja ajatusten korostuessa yli muiden asioiden.

Vammaiset naiset on ryhmä, jota on tutkittu viime vuosina yhä enemmän. Hyvin usein vammaiset naiset määritellään hoivattaviksi objekteiksi. Tällaisista määrittelyistä halutaan eroon. Tavoitteena on itsenäisempi ja omien valintojen mukainen elämä. Vammaisen vartalon kuvat -blogin kirjoittaja ja tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen puhui osallistujille vammaisen elämän kapeudesta. Hän kertoi myös omasta Pretty Cripple -taidenäyttelystään, joka herätti ajatuksia mm. siitä, millainen vammaisen naisen elämä on - ovatko omat valinnat mahdollisia. Saako vammainen nainen haaveilla poreammeista, miljonääreistä ja kuohuviinistä sen sijaan, että harrastaisi vain käsitöitä ja fysioterapiaa? Wallinheimo-Heimonen vertasi näyttelynsä vammaisia naishahmoja Pretty Woman -elokuvan naispääosaan, jonka näyttelijä koki olevansa ulkopuolinen ja hyljeksitty sellaisena kuin oli.

Taidenäyttelystä keskustelemisen ja kuuntelemisen ohessa teimme paperinukkeja. Aiheena oli oma keho ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Sain ensimmäisen idean nähdessäni eräässä lehdessä Paha maa -elokuvan mainoksen. Nappasin Pamela Tolan ahdistuneet kasvot työhöni. Ympärille tuli hattu, kuohuviiniä ja pyörätuolin pyörä. Mietin, kuinka työ ymmärrettäisiin. Ahdistunut ilme ei kuvaakaan nykyisyyttä, vaan entisyyttä, aikaa jolloin kipu oli elämää suurempaa ja asiat sekaisin. Naiselliset ilmiöt ovat nykypäivää. Olisikohan kuohuviini tulevaisuutta? Aina on syytä odottaa tulevaa iloa ja juhlia.

kuvaaja: Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen